Laura Peippo heitti hyvän kysymyksen hänen instagram tilillä: " muistatko itsesi pienenä lapsena?"
...
Alkuun en löytänyt pikkuista neitisaatanaa muistojen kätköistä, lähinnä muistikuvia ilman suurempaa tunnetta. Mene syvemmälle etsimään, kehoitin itseäni ja sitten se iski. Minä muistin itseni ja samaan aikaan tuli tunne, että MINÄ LÖYSIN ITSENI.
Olin lapsena hyvinkin ennakkoluuloton, avarakatseinen, iloinen, ihmisten kanssa viihtyvä ja sydämmellinen. En koskaan osannut katsoa arvostelevien lasien läpi tai ajatella että joku voisi joskus vaivaantua. Koska se kaikki oli mulle normaalia ja helppoa. Olla läsnä ja osallistuva. Itsetuntoa riitti, sillä uskoin että osasin kaiken. Osasin myöskin myöntää etten osannutkaan.
Ajattelin silloin itsestäni, että minulla täytyy olla lahja ja olen erityinen. En ole normaali, tavis tai miksi sitä nyt haluaakaan sanoa.
Löysin kavereita aina keiden kanssa leikkiä, ihan sama mikä oli ympäristö koska osasin sopeutua. Kotoa saatoin lähteä varkaiten naapuriin vieraisille, koska nyt halutti istuskella ja ihmetellä naapurin papan kanssa elämää (tuolloin olin n.5vuotias).
Kaikki asiat olivat jännittäviä ja varsinkin huominen, sillä en osannut tai halunnut ennakoida tulevaa.
En tiedä milloin lopetin uskomisen itseeni ja siihen että olen erityinen, se tais tapahtua huomaamatta.
Olen etsinyt paikkaani ja sitä mitä mun pitäis tehä, hyvin pitkään. Olen ollut useassa työyhteisössä ja työssä, kaikkiin sopeutunut ja antanut 100% kaikkeni, mutta kun työ ei ole enään inspiroinut tai tarjonnut uutta, muottiin mukautumisen oireilu on palannut. En kuulu tänne. Tämä ei ole mun juttu. Pahoinvointia ja epätietoisuutta.
Tajusin pohdittuani Peipon kysymystä, ettei se levottomuus välttämättä ole ollut sitä etten pystyisi sitoutumaan pitkäaikaisesti työhön, parisuhteeseen jne, vaan sitä etten ole ollut oma itseni. Pyrin ihannekuvaan mikä milloiseenkin asiaan on asetettu. Olin kadottanut sisäisen lapseni. Olin kadottanut itseni.
Onneksi nuo mainitsemani lapsuuden piirteet ei ole kadonnut, ne on edelleen minussa ja parhaimpina päivinä ne saavat loistaa. Pyrin siihen että ne loistaisivat joka päivä, mutta silloin minun täytyy antaa tilaa sille lapselle sisälläni.
...
Alkuun en löytänyt pikkuista neitisaatanaa muistojen kätköistä, lähinnä muistikuvia ilman suurempaa tunnetta. Mene syvemmälle etsimään, kehoitin itseäni ja sitten se iski. Minä muistin itseni ja samaan aikaan tuli tunne, että MINÄ LÖYSIN ITSENI.
Olin lapsena hyvinkin ennakkoluuloton, avarakatseinen, iloinen, ihmisten kanssa viihtyvä ja sydämmellinen. En koskaan osannut katsoa arvostelevien lasien läpi tai ajatella että joku voisi joskus vaivaantua. Koska se kaikki oli mulle normaalia ja helppoa. Olla läsnä ja osallistuva. Itsetuntoa riitti, sillä uskoin että osasin kaiken. Osasin myöskin myöntää etten osannutkaan.
Ajattelin silloin itsestäni, että minulla täytyy olla lahja ja olen erityinen. En ole normaali, tavis tai miksi sitä nyt haluaakaan sanoa.
Löysin kavereita aina keiden kanssa leikkiä, ihan sama mikä oli ympäristö koska osasin sopeutua. Kotoa saatoin lähteä varkaiten naapuriin vieraisille, koska nyt halutti istuskella ja ihmetellä naapurin papan kanssa elämää (tuolloin olin n.5vuotias).
Kaikki asiat olivat jännittäviä ja varsinkin huominen, sillä en osannut tai halunnut ennakoida tulevaa.
En tiedä milloin lopetin uskomisen itseeni ja siihen että olen erityinen, se tais tapahtua huomaamatta.
Olen etsinyt paikkaani ja sitä mitä mun pitäis tehä, hyvin pitkään. Olen ollut useassa työyhteisössä ja työssä, kaikkiin sopeutunut ja antanut 100% kaikkeni, mutta kun työ ei ole enään inspiroinut tai tarjonnut uutta, muottiin mukautumisen oireilu on palannut. En kuulu tänne. Tämä ei ole mun juttu. Pahoinvointia ja epätietoisuutta.
Tajusin pohdittuani Peipon kysymystä, ettei se levottomuus välttämättä ole ollut sitä etten pystyisi sitoutumaan pitkäaikaisesti työhön, parisuhteeseen jne, vaan sitä etten ole ollut oma itseni. Pyrin ihannekuvaan mikä milloiseenkin asiaan on asetettu. Olin kadottanut sisäisen lapseni. Olin kadottanut itseni.
Onneksi nuo mainitsemani lapsuuden piirteet ei ole kadonnut, ne on edelleen minussa ja parhaimpina päivinä ne saavat loistaa. Pyrin siihen että ne loistaisivat joka päivä, mutta silloin minun täytyy antaa tilaa sille lapselle sisälläni.
Kommentit
Lähetä kommentti