Siirry pääsisältöön

Kun viimeksi mie olin mie.

Laura Peippo heitti hyvän kysymyksen hänen instagram tilillä: " muistatko itsesi pienenä lapsena?"

...

Alkuun en löytänyt pikkuista neitisaatanaa muistojen kätköistä, lähinnä muistikuvia ilman suurempaa tunnetta. Mene syvemmälle etsimään, kehoitin itseäni ja sitten se iski. Minä muistin itseni ja samaan aikaan tuli tunne, että MINÄ LÖYSIN ITSENI.

Olin lapsena hyvinkin ennakkoluuloton, avarakatseinen, iloinen, ihmisten kanssa viihtyvä ja sydämmellinen. En koskaan osannut katsoa arvostelevien lasien läpi tai ajatella että joku voisi joskus vaivaantua. Koska se kaikki oli mulle normaalia ja helppoa. Olla läsnä ja osallistuva. Itsetuntoa riitti, sillä uskoin että osasin kaiken. Osasin myöskin myöntää etten osannutkaan.
Ajattelin silloin itsestäni, että minulla täytyy olla lahja ja olen erityinen. En ole normaali, tavis tai miksi sitä nyt haluaakaan sanoa.
Löysin kavereita aina keiden kanssa leikkiä, ihan sama mikä oli ympäristö koska osasin sopeutua. Kotoa saatoin lähteä varkaiten naapuriin vieraisille, koska nyt halutti istuskella ja ihmetellä naapurin papan kanssa elämää (tuolloin olin n.5vuotias).
Kaikki asiat olivat jännittäviä ja varsinkin huominen, sillä en osannut tai halunnut ennakoida tulevaa.

En tiedä milloin lopetin uskomisen itseeni ja siihen että olen erityinen, se tais tapahtua huomaamatta.
Olen etsinyt paikkaani ja sitä mitä mun pitäis tehä, hyvin pitkään. Olen ollut useassa työyhteisössä ja työssä, kaikkiin sopeutunut ja antanut 100% kaikkeni, mutta kun työ ei ole enään inspiroinut tai tarjonnut uutta, muottiin mukautumisen oireilu on palannut. En kuulu tänne. Tämä ei ole mun juttu. Pahoinvointia ja epätietoisuutta.

Tajusin pohdittuani Peipon kysymystä, ettei se levottomuus välttämättä ole ollut sitä etten pystyisi sitoutumaan pitkäaikaisesti työhön, parisuhteeseen jne, vaan sitä etten ole ollut oma itseni. Pyrin ihannekuvaan mikä milloiseenkin asiaan on asetettu. Olin kadottanut sisäisen lapseni. Olin kadottanut itseni.

Onneksi nuo mainitsemani lapsuuden piirteet ei ole kadonnut, ne on edelleen minussa ja parhaimpina päivinä ne saavat loistaa. Pyrin siihen että ne loistaisivat joka päivä, mutta silloin minun täytyy antaa tilaa sille lapselle sisälläni.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Herään kai uudelleen..

Kun yritän muistella sinua, tuntuu kuin kaikki mielikuvat ja asiat karkaisivat mielestäni. Ne pakoilee totuutta niinkuin minäkin. Minun täytyisi myöntää jotain, minkä en halua olevan totta. Totuus on että sinä olet poissa.  Minä menetin sinut. Menetin isoveljeni. Menetyksen myötä särkyi illuusio siitä uskomuksesta, että meillä olisi aikaa. Ei sitä aikaa ole sen enempää, kuin mitä sinulla tällä hetkellä on käsillä. Huomisen kohtaaminen on epävarmaa, koska et ole ainoa joka sen kohtaamiseen vaikuttaa. Tuttuja lainalaisuuksiahan nämä on, mutta jälleen kerran sen pienen faktan sisäistäminen vaati sen että sun maailma revitään perustuksiltaan. Mielestäni se kertoo aika paljon ihmisluonteesta. Kuinka hiton itsepäisiä sitä ollaan. Millon meidän elämä muuttui sellaiseksi että sulla on aikaa mietiskellä tekeväsi asioita sitten kun niille on mielestäsi sopiva ajankohta, vaikka se tekeminen pitäisi olla tässä ja nyt. Uskon että sen tekemisen luonne on muuttunut, halutaan tehdä vain niitä asioita

Kipua

Tunnetko mielelläsi kipua? en nyt tarkoita mitään masokistista, vaan sitä että osaatko ottaa vastaan kivun sellaisenaan kun se tulee? Olen tuntenut viime viikkoina monenlaista kipua. Mua on sattunut jokapaikkaan. Mutta olen opetellut ottamaan sen kivun vastaan sellaisenaan kuin se on, enkä ole yrittänyt muuttaa sitä mieleisekseni. Olen huomannut, että epämiellyttävien tuntemuksien vastaanottaminen on hankalaa, koska haluamme muuttaa niitä sellaisiksi, jotka on helpommin ymmärrettävissä ja siedettävissä. Mutta onko pakko aina yrittää muuttaa asioita? Olen tänään kärsiny kauheaa päänsärkyä, aamu alkoi iloisesti vessanpönttöä tervehtien. Eka ajatus oli että miksi tänään? Ajankohta oli suorastaan surkea, koska minulla sattui olemaan vapaapäivä. On se huomennakin, mutta tämä päivä ei vaan millään olisi sopinut. Noh, kun päivä meni enimmäkseen sängynpohjalla oleskellen ja kivun väärää ajankohtaa päivitellen, tietenkin se oli paska päivä. Kunnes aloin taas miettimään. Meidän keho ja mi

Lisää runoutta

Talvi Olen seisonut kylmässä vedessä pitkään, katsellut horisontiin etsien rantaa missä rauha lepää En näe usvalta mitään, en tunne raajojani Tunnen vain tyhjyyttä ja loputonta kaihoa Toivon että virta ottaisi minut mukaansa Kevät saapuu Tunnen veden lämpenevän Tuntoni palaa, en ole vieras itselleni Kuulen lähelläni ääniä, en ole yksin Minua jännittää, Tuhatvuotisen talven jälkeen kevät minut yllättää Värit minut sokaisee, sydämeni muistaa miten tuntee Kesä tulee myrskyten Kesä näyttää muutoksen mahdin Salamat minua pelottaa, mutta huomaankin niiden myöhemmin minulle valoa antavan Näen ympärilläni enemmän elämää Uskallan sitä arkaillen lähestyä Jalkani alkavat kantaa, muistan kuka olen Usva hiipii iltaisin mutta poistuu aamunkoittoon Sydämeni herää eloon Syksyn tullen olen opetellut kellumaan En katso enää horisonttiin Usva,aurinko, myrskyt ovat ystäviäni Talvi tekee tuloaan En halvaannu Otan sen syleillen vastaan ja nousen pinnalle jään.