Parhaimmat jutut tulee aina tietyssä mielentilassa. Mulla se on yleensä siinä vaiheessa, kun olen siinä hetkessä 150% läsnä, täysin avoin ja tunnetta täynnä. Ne on hienoja hetkiä. Jos fiilistä vois jotenki kuvailla, sen menis suunnilleen näin:
Sun sisällä vaan jokin asettuu kohilleen. Kuin olisit kantanut murtumia, jotka yhtäkkiä asettuu paikoilleen ja paranee. Se tuntuu siltä, kun sun sydän on iskenyt pitkään väärään tahtiin ja sitten se korjaaki rytminsä iskemällä kerran kovempaa kuin koskaan aikaisemmin. Se tuntuu siltä kuin pitkäaikainen päänsärky yhtäkkiä haihtuu ja ajatus kiitää kovempaa kuin koskaan aiemmin. Siltä se minusta tuntuu.
Mie olen saanut viimeaikoina aika paljon oivalluksia, ihan siksi että mulla on ollu aikaa mietiskellä asioita, mutta samaan aikaan olen altistanut itseni uusille kokemuksille, ihmisille ja tuntemuksille. Ja yrittänyt olla nuiden kanssa hyvin avoin ja ennakkoluuloton.
Olen kiinnostunut ajatuksesta, että luopuisin egostani. Ainakin niistä osista jotka aiheuttaa mulle mielipahaa ja haitallisia ajatuksia. Ajattelen, että mun ego on suora kuvajainen mun itsetunnosta.
Olen pitkään kokenut tunnetta, että mua on loukattu. Syvästi ja raastavasti. Se meni niin syvälle ihon alle että se repi esille perustukset. Musta tuntu että mie kuolen. Ja osaltaan varmasti kuolinkin, tai siis jätin jotain taakseni. Musta tuntuu että olen ollu tietynlaisessa sumussa, usvassa useamman kuukauden. Vetäytynyt täysin itseeni hoitamaan itseäni, käymällä läpi taas pitkän ja syvän jakson jolloin tutkailen omaa mielentoimintaa ja tapahtumia raadollisella totuudella. Koska perustukset oli revitty esille, oltuani valmis aloin miettimään uudelleen kuka mie oon. Tästä mie taisin aiemmin jopa kirjoittaakki tänne. Huomasin et ruokittuani egoani loukatulla minällä, ruokin kaikkia epämieluisia tunteita kuten katkeruus. Myrkyistä pahin. Katkeruuden myrkkyä maistettuani huomasin kuinka mun sydän alkoi tummumaan ja maailma muuttumaan mustaksi ympäriltä. Kauneuden näkeminen ja vilpittömyyteen uskominen alkoi olemaan harvinainen tunne, kaikki huomio kääntyi vaan siihen kuinka mun ego huusi olemassaoloaan. Sillon on ruuhkanen pää.
No mut huomasin tämmösen asian.. Sie voit ite valita haluatko jäädä seisomaan hetkeen jolloin sua on loukattu ja satutettu, ja elämä silti jatkaa sun ympärillä kulkuaan vai haluatko päästää irti ja tarkastella elämää, joka tapahtuu sun ympärillä kokoajan?
Mie valitsen elämisen tässä ja nyt.
Sun sisällä vaan jokin asettuu kohilleen. Kuin olisit kantanut murtumia, jotka yhtäkkiä asettuu paikoilleen ja paranee. Se tuntuu siltä, kun sun sydän on iskenyt pitkään väärään tahtiin ja sitten se korjaaki rytminsä iskemällä kerran kovempaa kuin koskaan aikaisemmin. Se tuntuu siltä kuin pitkäaikainen päänsärky yhtäkkiä haihtuu ja ajatus kiitää kovempaa kuin koskaan aiemmin. Siltä se minusta tuntuu.
Mie olen saanut viimeaikoina aika paljon oivalluksia, ihan siksi että mulla on ollu aikaa mietiskellä asioita, mutta samaan aikaan olen altistanut itseni uusille kokemuksille, ihmisille ja tuntemuksille. Ja yrittänyt olla nuiden kanssa hyvin avoin ja ennakkoluuloton.
Olen kiinnostunut ajatuksesta, että luopuisin egostani. Ainakin niistä osista jotka aiheuttaa mulle mielipahaa ja haitallisia ajatuksia. Ajattelen, että mun ego on suora kuvajainen mun itsetunnosta.
Olen pitkään kokenut tunnetta, että mua on loukattu. Syvästi ja raastavasti. Se meni niin syvälle ihon alle että se repi esille perustukset. Musta tuntu että mie kuolen. Ja osaltaan varmasti kuolinkin, tai siis jätin jotain taakseni. Musta tuntuu että olen ollu tietynlaisessa sumussa, usvassa useamman kuukauden. Vetäytynyt täysin itseeni hoitamaan itseäni, käymällä läpi taas pitkän ja syvän jakson jolloin tutkailen omaa mielentoimintaa ja tapahtumia raadollisella totuudella. Koska perustukset oli revitty esille, oltuani valmis aloin miettimään uudelleen kuka mie oon. Tästä mie taisin aiemmin jopa kirjoittaakki tänne. Huomasin et ruokittuani egoani loukatulla minällä, ruokin kaikkia epämieluisia tunteita kuten katkeruus. Myrkyistä pahin. Katkeruuden myrkkyä maistettuani huomasin kuinka mun sydän alkoi tummumaan ja maailma muuttumaan mustaksi ympäriltä. Kauneuden näkeminen ja vilpittömyyteen uskominen alkoi olemaan harvinainen tunne, kaikki huomio kääntyi vaan siihen kuinka mun ego huusi olemassaoloaan. Sillon on ruuhkanen pää.
No mut huomasin tämmösen asian.. Sie voit ite valita haluatko jäädä seisomaan hetkeen jolloin sua on loukattu ja satutettu, ja elämä silti jatkaa sun ympärillä kulkuaan vai haluatko päästää irti ja tarkastella elämää, joka tapahtuu sun ympärillä kokoajan?
Mie valitsen elämisen tässä ja nyt.
Sulla on hienoja kirjoituksia. Rehellistä ja aitoa.
VastaaPoistaKiitoksia palautteesta!
VastaaPoista