Siirry pääsisältöön

Aina jonossa.

Mua vituttaa tällä hetkellä kaikki ihmissuhteet. Omat ja muitten.

Ei nyt kaikki, vaan ne joihin on joskus tunnetasolla satsannut ja ottanut turpaansa. Jäänyt ilman, osattomaksi siitä jostain, minkä kuvittelin olevan "se juttu". Mikä se juttu ees on? 

Mie kuvaisin olevani ihmissuhteiden Aku Ankka. Aina menossa mukana, mutta sen verran epäonnekas ettei mikää ota onnistuakseen. Aina tulee joku saatanan Hannu Hanhi näyttämään miten tää homma menee. Olin aika pitkään ihan ok ton asian kanssa, sillä mulla kuitenkin on niitä onnistuneitakin ihmissuhteita. Maailman parhaita ystäviä paljon. Miksi aloin epäilemään ja tuskastumaan kaikkiin ihmissuhteisiin, oli se kun yksi niistä merkittävimmistä ihmissuhteista joutui katkolle. Enkä edelleen ymmärrä syytä miksi.

Aloin pohdiskeleen miksi vaille jäämisen tunnetta. Onko se kateutta? vai onko se oman kyvyttömyyden tunnustamista.. en tiedä. Mutta voin kertoa sen, mitä olen oman kokemuksen ja itseni kautta havainnut. 

Nuorempana se meni puhtaasti kateuden piikkiin; huonolla itsetunnolla varustettu, nuori nainen katseli kun muut onnistui löytämään poika- ja tyttöystäviä. Osalliseksi pääsin ystävien kautta, olin se tyyppi joka hengas mauttomana ja hajuttomana mukana..Esiliina, joka osasi puhua hyvin. Monesti toiminkin puhemiehenä eri tilanteissa; yhteensaattamisessa, ero tilanteissa, riidoissa ja rakkauden osoittamisissa. Mutta koskaan ei ollut kyse mun tunteista, vaan muiden. Mie en päässyt pussaileen tai tanssimaan hitaita, muut pääsi. Myöhemmin kyllä sain kuulla, että ois mun kans haluttu tanssia hitaita, mutta olin oppinu niin kovaksi ja pahaksi suustani ettei kukaan uskaltanut tulla kysymään. Olin itsetuntoni kautta ajatellut ettei mua tarvi sääliä, mun kaverit on tuolla..tanssitakaa niitä. Mie pistin itseni sinne jonon hännille silloin.

Mutta nyt vanhempana 20v ainakin nuista tapahtumista, olen edelleen jonossa. Aina hetkittäin pääsee jo toiseksi jonossa, saa kokea pienen maistiaisen siitä, miltä voi tuntua olla täysin osallisena. Kunnes vedetään lunkka kiinni ja kiitetään maltillisesta jonottamista, please come again!

...

Hmmmm.. Nappasin tän luonnoksen jonka olen tehnyt pari kuukautta sitten. Huomaan että olen herkkä. Todella herkkä.  Mietin julkaisenko tämän, koska alkoi nolottaa moinen angstaava purkautuminen "minä en ikinä, miiiinä olen se uhri" . Joo, siltä se tuntuu ko elämä tarjoaa toisinaan niitä ihania opettavaisia hetkiä, jolloin koetellaan sun selkärankaa, järkeä, arvoja, mutta ennenkaikkea sun sydäntä.

Toi ylläkuvaama on osa mua ja toisinaan se tunteiden kanssa toimeentuleminen  nostattaa sen 15-vuotiaan neitisaatanan, joka vihaa itseään, muita ja elämää.. Mutta vain hetkisen.
En todellakaan ole jäänyt osattomaksi, tunteita on virrannut elämän aikana niin paljon että osa on jo mennyt muistojen virtaan hämäränä aavistuksena.

Nyt mie vaan olen ja koitan muistaa hengitellä rauhassa.. kunnes seuraava paskamyrsky nousee ja itsensä tutkiminen saa uutta buustia.

Kommentit

  1. kale11. syyskuuta 2018 klo 12.58

    Tuttuja tuntemuksia..

    Rakkaus on monesti niinku battle royale-ryysis keskiaikaiseen linnaan. Monen mielestä kaikki on sallittua, tökitään toisia vallihautaan, ensimmäinen perille päässy koittaa tuikata sillat tuleen. Kunnon kukko ja akka taistelukehä missä tulee rumaa jälkeä, jos kukaan käyttää minkäänmuotoista kyynärpäätaktiikkaa, valetta / manipulaatiota.

    Se mikä saa ihmisen oleen kukko tai akka tuolla, niin jo haastavammaksi kasvaneet egot / ego ongelmat siellä paistaa porottaa, ja saa ihmisen käyttäytymään itsekkäästi, aiheuttaen kärsimystä.

    Helpompi se on omasta mielestä seisoskella jonossa, kun tapella tuolla, kohta palavalla sillalla. Joskus tosin ei ole vaihtoehtoa.

    Arvonsa kaikilla, mutta mun linnaan ei aseistautuneena pääse, tai jos pääsee, niin ennemmin tai myöhemmin lentää sinne vallihautaan. Kyllä niitä puukkoja jää selkään töröttämään, mikä on perseestä.

    "Yhteiskunta 2017 = eläimellisten egojen ja riippuvuuksien instituutioitunut ryhmäpaineistettu peilihallihelvetti" -mietelause lähes viikolleen vuoden takaa.
    Selvitäkseni kuvailemassani maailmassa herkkänä ihmisenä, on pakko luoda kupla, mikä on perseestä sekin. Onneksi mie en siinä kuplassa ole kuitenkaan yksin tällä hetkellä.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Herääminen elämään

Parhaimmat jutut tulee aina tietyssä mielentilassa. Mulla se on yleensä siinä vaiheessa, kun olen siinä hetkessä 150% läsnä, täysin avoin ja tunnetta täynnä. Ne on hienoja hetkiä. Jos fiilistä vois jotenki kuvailla, sen menis suunnilleen näin: Sun sisällä vaan jokin asettuu kohilleen. Kuin olisit kantanut murtumia, jotka yhtäkkiä asettuu paikoilleen ja paranee. Se tuntuu siltä, kun sun sydän on iskenyt pitkään väärään tahtiin ja sitten se korjaaki rytminsä iskemällä kerran kovempaa kuin koskaan aikaisemmin. Se tuntuu siltä kuin pitkäaikainen päänsärky yhtäkkiä haihtuu ja ajatus kiitää kovempaa kuin koskaan aiemmin. Siltä se minusta tuntuu. Mie olen saanut viimeaikoina aika paljon oivalluksia, ihan siksi että mulla on ollu aikaa mietiskellä asioita, mutta samaan aikaan olen altistanut itseni uusille kokemuksille, ihmisille ja tuntemuksille. Ja yrittänyt olla nuiden kanssa hyvin avoin ja ennakkoluuloton. Olen kiinnostunut ajatuksesta, että luopuisin egostani. Ainakin niistä osista ...
2 kommenttia
Lue lisää

Herään kai uudelleen..

Kun yritän muistella sinua, tuntuu kuin kaikki mielikuvat ja asiat karkaisivat mielestäni. Ne pakoilee totuutta niinkuin minäkin. Minun täytyisi myöntää jotain, minkä en halua olevan totta. Totuus on että sinä olet poissa.  Minä menetin sinut. Menetin isoveljeni. Menetyksen myötä särkyi illuusio siitä uskomuksesta, että meillä olisi aikaa. Ei sitä aikaa ole sen enempää, kuin mitä sinulla tällä hetkellä on käsillä. Huomisen kohtaaminen on epävarmaa, koska et ole ainoa joka sen kohtaamiseen vaikuttaa. Tuttuja lainalaisuuksiahan nämä on, mutta jälleen kerran sen pienen faktan sisäistäminen vaati sen että sun maailma revitään perustuksiltaan. Mielestäni se kertoo aika paljon ihmisluonteesta. Kuinka hiton itsepäisiä sitä ollaan. Millon meidän elämä muuttui sellaiseksi että sulla on aikaa mietiskellä tekeväsi asioita sitten kun niille on mielestäsi sopiva ajankohta, vaikka se tekeminen pitäisi olla tässä ja nyt. Uskon että sen tekemisen luonne on muuttunut, halutaan tehdä vain niitä asio...
Lähetä kommentti
Lue lisää

Kun viimeksi mie olin mie.

Laura Peippo heitti hyvän kysymyksen hänen instagram tilillä: " muistatko itsesi pienenä lapsena?" ... Alkuun en löytänyt pikkuista neitisaatanaa muistojen kätköistä, lähinnä muistikuvia ilman suurempaa tunnetta. Mene syvemmälle etsimään, kehoitin itseäni ja sitten se iski. Minä muistin itseni ja samaan aikaan tuli tunne, että MINÄ LÖYSIN ITSENI. Olin lapsena hyvinkin ennakkoluuloton, avarakatseinen, iloinen, ihmisten kanssa viihtyvä ja sydämmellinen. En koskaan osannut katsoa arvostelevien lasien läpi tai ajatella että joku voisi joskus vaivaantua. Koska se kaikki oli mulle normaalia ja helppoa. Olla läsnä ja osallistuva. Itsetuntoa riitti, sillä uskoin että osasin kaiken. Osasin myöskin myöntää etten osannutkaan. Ajattelin silloin itsestäni, että minulla täytyy olla lahja ja olen erityinen. En ole normaali, tavis tai miksi sitä nyt haluaakaan sanoa. Löysin kavereita aina keiden kanssa leikkiä, ihan sama mikä oli ympäristö koska osasin sopeutua. Kotoa saatoin lähteä ...
Lähetä kommentti
Lue lisää